Osku

suomenlapinkoirauros
FI & LT MVA
Lappjedi Lapin Loimu "Osku"

s. 21.5.2003

FIN31353/03

i. FIN MVA Viksalan Ardna
e. Staalon Elik-Siiri

Osku, ensimmäinen koirani, tulee olemaan erityinen aina. Olin vuosia koirasta haaveillut, mutta vanhempani olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei meille koiraa tule. Muutaman vuoden suostuttelun ja koirakirjojen lukemisen jälkeen työ kuitenkin tuotti tulosta ja sain luvan koiraan. Olin päättänyt, että rodultaan koira on saksanpaimenkoira tai kultainennoutaja, mutta äitini heitti kapuloita rattaisiin ilmoittamalla, että jos koira tulee, se on rodultaan suomenlapinkoira. Varsinaisia perusteluita rotuvalinnalle olivat varmasti kotimaisuus, keskikokoisuus sekä rodun maine perusterveenä peruskoirana. Juuri Osku valikoitui meille värin (!), sukupuolen sekä kasvattajan sijainnin myötä - pennun piti löytyä läheltä.

Muistan aina, kuinka onnellinen oli, kun vihdoin ikioma koira oli totta vaikka 13-viikkoinen pentu kiljui taukoamatta lähes koko matkan Imatralta Ristiinaan. Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä, olisinko itse uskaltanut myydä vahvatahtoisen ja vilkkaan pennun ensimmäiseksi koiraksi perheeseen, missä koirakokemusta ei ollut eikä lähipiirissä siinä vaiheessa ollut ketään, jolta apua olisi voinut kysyä. Oskusta kasvoi vahvatahtoinen, reaktiivinen, vilkas ja omapäinen koira, jonka kanssa murrosiässä oltiin helisemässä. Päätin sen ollessa vuoden ikäinen, että olisipa kiva sitä vähän kouluttaa. Mentiin paikallisen koirakerhon tokotreeneihin ja todettiin, että sen koulutuksessa oltiin täydellisen hukassa. Kävin joka viikko kentällä eikä Osku koskaan malttanut kuunnella minua tai keskittyä olennaiseen muualla kuin kotipihassa. Isäni kysyi muutaman kuukauden kentällä käymisen jälkeen, onko siellä aivan pakko käydä tai että olisiko harrastuksia mielekkäämpiäkin, kun kerta toisensa jälkeen pyyhin kotimatkalla silmistäni kyyneleitä.. Mutta olin päättänyt, että vielä minunkin koirani kuuntelee ja malttaa. Matkalla ehti sattua kaikenlaista, Osku oli muutaman huonon kokemuksen jälkeen sitä mieltä, että hyökkäys on paras puolustus eikä sille enää teini-iässä ollutkaan niin helppoa opettaa koirien kieltä. Kova työ kuitenkin tuotti tulosta ja sinnikkyydestään huolimatta Osku kohtasi voittajansa, minut. Koko sen elämän aikana ehti sattua kaikenlaista, aina ei niin kovin hauskaa, mutta täytyy sanoa, että yksi mieleenpainuvimmista tapauksista oli, kun silloinen poikaystäväni tuli ensimmäistä kertaa kylään ja työnsi kätensä sen tarhaan. Osku heräsi täydestä unesta, luonnollisesti yllättyi ja rouhaisi poikaystävää peukalon syrjästä. Tehtiin kerralla selväksi miehen paikka!

Työtä se teetti ja jos ei olisi teettänyt, en vielä tänäkään päivänä tietäisi varmasti koirankoulutuksesta paljoakaan. Oskusta kasvoi hieno koira ja vaikka aika monet itkut sen kanssa itkettiinkin, en olisi koskaan voinut saada parempaa opettajaa koiramaiseen elämään. Osku kasvatti minut aikuiseksi, koiraihmiseksi ja koirankasvattajaksi - ei ihan pieniä tehtäviä 18kg painoiselle lappalaispojalle. Oskun kanssa elin puolet tähänastisesta elämästäni. Oskun myötä innostuin koiraharrastamisesta ja päädyin lopulta myös kasvattajaksi. Oskun pojasta Onnista tuli Elämäni Koira ja kaikessa tähänastisessa kasvatustyössäni virtaa myös Oskun veri.

Osku sai elellä suht terveenä lähes 15-vuoden ikään saakka, mutta viimeisinä kuukausina sen kuulo oli lähes olematon ja muutenkin aistit heikentyneet. Se mm. leikitti sijoitustyttöäni viimeisenä kesänään, enkä usko, että sillä oli minkäänlaista käryä, oliko leikkikaveri uros vai narttu - koko elämänsä naisten miehenä elellyt Osku, ei ymmärtänyt edes tavoistaan poiketen flirttailla!

Yksi on aina ensimmäinen, minulle se oli Osku. Osku lähti samalla tavalla kuin elikin, rytinällä. Yhtenä iltana se veti viimeisiä henkosiaan koiratarhassa, enkä aivan ehtinyt sen kanssa eläinlääkäriin, kun kuulin sen huokaisevan viimeisen kerran. Se oli ja on edelleen tiukka paikka, mutta olen ennenkaikkea kiitollinen - Oskun ei tarvinnut sairastaa, eikä minun itseni tarvinnut tehdä päätöstä lähtemisestä. Osku eli viimeiseen iltaansa saakka iloisena, loputtoman nälkäisenä ja jätti meidän laumaan valtavan suuren aukon. Ymmärsin vasta silloin, mitä tarkoitti, kun ihmiset puhuivat koirista luopumisen tiukaksi paikaksi.